Kesyvariksen karu loppu

Enää ei aamuisin kukaan kurki keittiön ikkunasta sisään odottaen leivänpalasta. Tuntuu tyhjälle. Eikä pihalla kukaan loiki kengännauhoja nyppimään. Eikä varastoi lasten tavaroita katolle. Eikä palauta niitä nokassaan pihalle. Se on poissa. Surullista.

Yhtenä aamuna olin nuorimmaisen kanssa keittiössä, kun tyttö sanoi, että pihaan lensi joku iso, ruskea lintu. Samalla kun vilkaisin ikkunasta ulos, näin kun kanahaukka nappasi kesyvariksemme roskisten päältä. Haukka lensi varis kynsissään pois. Sen jälkeen ei Krääkkiä näkynyt. Toivoimme pitkään, että kanahaukka olisi lounastanut jonkin toisen variksen, eikä meidän Krääkkiä. Lapset itkivät silmät punaisina ja odotimme, että se tulla tupsahtaisi jostakin. Vaan ei.

Pidimme varismuisteloita ja keroimme toisillemme mitä kaikkea tuo hupsu varis oli kesän aikana tehnyt. Miten se lensikään sisään ikkunasta ja istui tuolinkarmilla. Tai kun se käveli muina miehinä ovesta sisälle ja krääkötti porstuassa. Niin ja senkin kerran muistimme, kun se istui pyykkitelineellä vintissä ja kakki poikien kalsarit likaisiksi. Miten se aluksi söi ja söi ja söi, melkein meidät konkurssiin. Miten me epäiltiin, että siitä kasvaakin sillä ruokamäärällä kotka eikä pikkuruinen varis. Miten hauska voi varis olla ja miten puuhakas.

Toivottavasti Krääkillä on hyvä olla siellä jossain, vaakkujen taivaassa.