Rekiretkellä

Valkea lumi verhoaa maan. Puut kaartuvat lumihunnussaan metsätien yli. Hevonen varistaa lumet selkäänsä puiden holvikaarista ja loput lumet putoilevat rekiretkeläisten niskaan. Reki nitisee ja karahtelee välillä kiviin. Lunta on vielä kovin vähän ja metsätien kivet saaavat kipunat sinkoilemaan jalasraudoista.
Hevonen on valjastettu vanhan parireen eteen. Päälle on heitetty rekka, eli lava, joka yhdistää reet. Reen edessä käytetään luokka-valajastusta talvivaljaissa. Luokka on hevosen kaulan yli pingotettu puinen kaari. Luokka pitää aisat irti hevosen kyljistä. Tämä valjastus on itäistä perintöä ja lahden takana Ruotsissa ei luokkaa tunneta.
Suomenhevonen on kevyt ja pieni työhevoseksi. Hevosesta on saatu enemmän vetovoimaa irti käyttämällä luokkavaljastusta. Längissä olevat rahkeet pujotetaan aisojen päihin, luokan jäädessä aisojen sisäpuolelle ja länget kiristetään kiinni lopuksi pitkällä rinnustinremmillä, joka sitoo länget edestä yhteen.

Ladolla lastataan rekeen heinäpaaleja. Tänä talvena en ole kertaakaan hakenut heinää niittyladoista traktorilla. Viiri on saanut toimia yhden hevosvoiman nelivetona.
Viiri on vinkeä ajettava. Tiellä polle kulkee kuin juna, mutta kun reki alkaa karahdella kiviin ja kantoihin tai Viiri näkee paljasta maata, se lisää pökköä pesään ja laittaa mieluusti raviksi.
Meillä oli eilen vähän katkosta kuskin ja hevosen välisessä kommunikaatiossa. Oltiin kapealla, kivisellä ja kannokkoisella metsäpolulla ja edessä oli tiukka kurvi. Molemmin puolin kasvoi ryteikköä eikä reki käänny paikalla. Hevonen pisti nelosta sisään ja rysäytti pusikkoon ja alkoi kääntymään puiden välissä. Kuskin tunarointia ja hevosen intoa. Aisa katkesi. Sain purkaa reen, kiskoa sen puiden välistä irti ja korjata katkenneen aisan riimunvarren ja riimun sekä narun yhdistelmällä. Saatiin reki kotiin ja taas pääsee aisa hommiin.
Hevosen selässä istuessa tuntee hevosen ajatukset. Hevosen mielenliikkeisiin pystyy ennakoimaan, kun tuntee sormissa ja takamuksessaan hevosen liikkeet. Kärryillä olen paljon turrempi, olen ajanut monta kertaa vähemmän kuin istunut selässä. Jotenkin hevosen liikkeisiin en pysty samalla nopeudella reagoimaan.

Aisan tekeminen

Aisat ovat tarvekaluja, jotka eivät ole ikuisia. Olen kysellyt parhaat vinkit aisan tekemiseen Matilta, äitini mieheltä, joka osaa kaiken tarvittavan hevoskaluista. Mutta työn olen oppinut tekemällä. Aisan tekoon ei tarvitse olla kummonenkaan timpuri.

Aisan teossa voi olla paikkakuntakohtaista vahtelua. Nämä mun aisat ovat Pohjanmaan mallia, kaiveltu riihen orsilta, jossa olivat lojuneet käyttämättä vuosia. Jos löydätte kätköistänne tälläisiä "rautakoukkuja" tai puukeppejä, niin kyläsepän takomilla rautaosilla voi olla parempikin paikka kuin metallinkeräyslaatikko.

Paras aika kaataa aisapuu on keskitalvella. Silloin puussa on vähiten nestettä ja kestävyysominaisuudet ovat parhaimmillaan. Aisaan olen käyttänyt koivua. Etsin piinatun, tiheikössä kasvaneen, pitkänhuiskean vähäoksaisen koivun. Aisan pituus vaihtelee käyttötarkoituksen mukaan. Rekiaisaksi tarvitsen 3,35 metrisen aisapuun. Kuorin puun kuivamaan ja odottelemaan käyttöä.


Aisan tekoon tarvitsee kirveen, puukon, vasaran ja nauloja. Kuorimarauta, pekkele, on kätevä puun kuorimiseen, mutta saman homman hoitaa myös kirveellä.

Aisan pää muotoillaan kirveellä ja viimeistellään puukolla. Rauta sovitetaan paikoilleen. Entisaikaan aisanpää ristiin kiilattiin koivukiiloilla, jotka varmistivat rautojen pysymisen paikoillaan. Näissä aisoissa, jotka mulla oli mallina, ei ole kiiloja.


Raudat kiinnitetään nauloilla, jotka taivutetaan kaarelle ja lyödään takaisin puuhun. Näin naulat pysyvät varmasti kiinni ja aisarautojen irrottaminen on työlästä. Helpointa rauta on irrottaa katkenneesta aisasta sahaamalla naulat poikki rautasahalla.

Aisa mitataan sopivan pituiseksi ja sahataan poikki.








Lopuksi aisaan kieritetään nahkasuikale ja naulataan kiinni. Aisa on valmis käyttöön.