Joulukuussa meille muutti Ruotsista kaksi ponitammaa. Tutustumiskiemuroiden jälkeen elämä on hevoshaassa sujunut mukavasti. Minova on 8-vuotias Welsh-ponitamma. Rekisteröity ruotsalaisena ratsuponina eli se ei ole sukuselvä. Minova eli kotoisasti Minna on kiltti ja sosiaalinen poni. Minna on 138 cm säkäkorkeudeltaan, mutta kantaa kevyesti minutkin.
Silva on kymmenvuotias russponi. Ihana peikkotyttö, hurmaavan tomera tamma. Minna on haassa johtajahevonen, Silva ei meinaa suostua kakkosen asemaan, vaan yrittää välillä vähän uhitella, mutta taipuu Minnan päättäväisten kavioiden edessä pomottelemaan pelkästään isoa ja kilttiä suokkitamma Viiriä. Pienessä pakkauksessa asustaa iso ego.Viiri-tamma on löytänyt keikkatyötä. Sanoin jokin aika sitten kaverilleni, että nyt mulla on ponit, jotka voi viedä vaikka Vaasan torille, ne ei säiky turhia. Sen jälkeen meille on tullut mukavasti keikkahommaa hevosille.
Lauantaiaamuna lämpömittarin elohopeaa saa haeskella alareunan tuntumasta.Viidentoista asteen kipakka puree poskiin, kun riennän ruokkimaan eläimiä. Aurinko muistaa hellitellä jäälakeuden asukkaita ja alan uskoa, että en sittenkään jäädy pystyyn reen ja hevosen kanssa. Tiedossa on muutama tunti rekiajelua Vaasan edustalla merenjäällä. Lastaan hevosen ja vuohen hevoskoppiin. Reki tulee toisella kärryllä ja lähdetään matkaan.
Valjastan hevosen Gerbyn rannassa ja ajan jäälle. Viiri on pitkämielinen ja antaa anteeksi kaupunkilaiskelkkailijoille, jotka suhauttelevat ohitse niin, että hevosen häntäjouhet heilahtelevat ilmavirrasta ja pölläyttelevät lunta ilmaan ihan turvan edessä. Viiri ymmärtää, että ihmiset eivät ymmärrä. Kotikylän kelkkailijat osaavat olla kohteliaita ja lähes poikkeuksetta kunnioittavat muita reenvetäjiä, myös yhden hevosvoiman nelivetoa.
Perillä meitä odottaa iloinen joukko ja kaikki haluavat hevosrekeen. Viiri vetää rekeä uskollisesti, kierros toisensa jälkeen. Lapset hihkuvat ja aikuisetkin tykkäävät hiljaisesta ja miellyttävästä kyydistä. Miehiä näyttää eniten ihmetyttävän hevosen voimat. Moni epäilee jaksaako se. No jaksaa, jaksaa, vaikka keli on raskas ja reki täynnä innokkaita matkalaisia, ei tämä hevosen voimissa paljoa tunnu.
Naiset säälivät hevosta, joka hikoaa työssään. Hyvää tämä vaan hevoselle tekee. Polle tarvitsee paljon työtä. Mielellään pari tuntia reenvetoa joka päivä, niin pysyy nuppi ja ruho kunnossa, eikä kerry turhaa energiaa ja tartu päähän kummia ajatuksia. Niin se on ihmisenkin laita.
Hevonen vaahtoa ja höyryää lopulta. Pariksi tunniksi sovittu urakka venyy, kun ajelulle haluaa aina vain uusia lapsia vanhempineen.
Vuohi on hoitanut omaa työtänsä ja seurustellut lukemattomien lasten ja aikuisten kanssa. Päivä on ollut mukava. Hevonen on tehnyt työnsä hyvin ja moni on kokenut elämänsä ensimmäisen rekiretken meren jäällä aurikoisessa talvisäässä. Ihmisten ilo on tarttunut meihin. On ollut hauskaa ja antoisaa seurustella vieraiden kanssa, joukossa oli ulkomaalaisia, joille kosketus suomenhevoseen oli aivan eksoottista ja jännittävää. Oli lapsia, jotka eivät olisi malttaneet reestä ollenkaan pois, vaan istuivat kyydissä vieressäni ja juttelivat mukavia.
Viiri rouskuttaa ansaitut heinänsä hevoskopissa viltin alla, vuohi seuranaan. Huomenna se pääsee taas ajeluttamaan uusia lapsia, uusin voimin. Viirin ura tapahtumien hevosvieraana on selvästi nousujohteessa.
Kotona odottaa työhevosen työt, heinäkuormat, jotka pitää vetää niittyladoista kotiin. Sen Viiri osaa. Ja haassa hevoskaverit. Niitä on selvästi ollut ikävä, kun Viiri pässe viltin alla tervehtimään kotiväkeä.
