Heinäkuu käntyy lopuilleen

Heinäkuu on kääntymässä lopuilleen. Samoin meidän heinätyöt. Vielä makaa pelloilla muutama hehtaari pöyhittävänä, mutta loppusuora häämöttää jo.

Sateisen kelin jälkeen kertyy korkeapaine Merenkurkun ylle ja malttamattomat heinäntekijät ampaisevat pelloille. Jo aamulla kahdeksan jälkeen alkaa niittokoneralli kylätiellä. Mekin liitytään iltapäivällä joukkoon, kun ensimmäiset tulevat vastaan jo pöyhimet perässä. Iltpäivällä on pellolla vielä paikoin niin kosteaa, että vesi lentää renkaista. Viisainta olisi odottaa, mutta tämä kolmen hehtaarin lohko on uudistus vuorossa, niin ei rankaiden jättämistä urista ole niin väliä.

Niittokoneet vaihdetaan pöyhimiin ja moikkaillaan kylätiellä muita pöyhimään menossa olevia. Aikataulu on kaikilla sama, vanhan kaavan mukaan toimitaan. Täällä peltotilkut ovat pieniä, kivisiä palasia siellä täällä. Heinäntekijät suhaavat pöyhimiensä kanssa peltotilkkujen välillä. Meidän suurin yhtenäinen peltolohko on kolme hehtaaria ja suurin osa hehtaarin palasia. Voitte kuvitella, että kylätiellä, jonka varrella lähes kaikki pellot ovat, on vilskettä, kun jokainen kiirehtii omillensa.

Kadoksissa ollut karitsa löytää kotiin. Lapset kiirehtivät perjantai aamuna sisään. Pihassa juoksee valkoinen karitsa. Kyllä, se on meidän karussa ollut lammas. Kartholman metsälaitumella se juoksi aidan läpi, kun haettiin pässipokia kotiin. Eikä tullut, vaikka kävin kattelemassa. Sinne se jäi yksin, lammas parka. Metsän läpi laitumelle ei ole hirveän pitkä. Karitsa juoksikin jo kerran kotiin, mutta katosi takaisin metsään, eikä saatu sitä kiinni. Nyt lapset ajavat sen meuiden pässien kanssa laitumelle. Se loikkaa sähköaidan läpi sisäpuolelle. Syö ensin yksikseen toisella laidalla, kun ei huomaa heti kavereitaan. Pienen määkinän jälkeen se löytää muut. Voi sitä riemua, kun eksynyt karitsa löytyy! Se tekee pienen kierroksen lampaiden ympäri, haistelee kaveriaan ja pikkusen puskee. Sitten löytyy sopu ja elämä on taas mallillaan.

Kun saan heinät latoon, alkaa ikkunanrempan viimerykäys. Täytyy lasittaa tuvan sisäpokat.
Kesä on aina kiireinen. Kuumimmat hellepäivät sitä istuu traktorissa ja kurvailee pellolla. Niin paljon hommaa odottaa tekijäänsä. HUOKAUS.

Hellettä ja heinäpoutaa

Millaista säätä luvataan? Se on joka aamuinen aihe. Kytätään ja aprikoidaan aletaanko jo. Jutellaan muiden heinäntekoon ryhtyvien kanssa, joko te niitätte , uskaltaisko nyt. Kuivaheinä vaatii vielä tähän aikaan monta päivää poutasäätä kuivaakseen paalauskelpoiseksi.

Sää tiedoitus lupaa viittä poutapäivää. Isäntä lähtee niittämään. Ensimmäiset pari hehtaaria kaatuu keskiviikkona. Aikaisessa heinässä on vielä paljon kosteutta. Heinistä tirskahtaa nestettä niittokoneen terien viiltäessä varret poikki. Sitten alkaa heinien pöyhiminen ja ojien haravointi. Paarmat kiertävät paljaita sääriä ja aurinko polttaa olkapäitä. Hiki noruu otsalla. Pari päivää hikistä urakkaa edessä.

Heinä kuivuu huimaa vauhtia. Säät osuvat aivan nappiin. Tuuli puhaltelee kohtalaisesti ja aurinko hellii kuivuvia heiniä. Pöyhin viskaa kiven traktorin ikkunaan ja se menee säpäleiksi. Ilman haavereita ei varmaan ikinä selvitä heinänteosta. Jo perjantanai aamupäivällä alkaa karhotus ja iltapäiväksi lähdetään paalaamaan. Ollaan päivän etuajassa suunnitellusta aikataulusta.

Lapsien kanssa häärätään pellolla. Isäntä ajaa paalaajaa ja kone lonksuttaa tasaisesti, nyppii ahkerilla sormillaan heinänkorret kitaansa, pakkaa heinät tiiviiksi pötköksi, sitoo narun ympärille ja sylkäisee kidastaan pellolle. Vihreät, hyväntuoksuiset paalit nököttävät sievissä riveissä odottamassa poimijaa.
Pojat ajavat traktoria ja minä viskon lasten kanssa paaleja etukuormaajan päälle tehdylle lavalle. Lato täyttyy huumavasti tuoksuvasta heinästä. Jalkoja ja käsiä pistelee tikkuinen heinä. Ihoon nousee punaisia jälkiä. Onneksi helle on jo hellittänyt, eikä tavallsieen tapaan ole kesän kuumimmat päivät.

Ladossa meillä on vuokralainen. Pääskynen on tehnyt pesänsä kurkihirren alle. Pienet, lähes karvattomat poikaset odottavat ateriaansa kita ammolla. Toivomme että emme häiritse pääskyperhettä ja jätämme niille sopivan lentotunnelin harjan alle.

Kello on jo myöhä ja paalain katkoo murtopulttinsa ikään kuin ilmoittaakseen, että työpäivä on nupissa. Jatketaan lauantaina. Iltapäivällä on viimeinenkin paali suojassa ja voi huokaista helpotuksesta mustien pilvien aletessa kertymään taivaalle. Sunnuntain vastaisena yönä sataa. Kauan kaivattu sade kastelee maata ja toivottavsti elvyttää kellastuvat kasvit.

Seuraavalla poudalla jatketaan niittämistä. Enää vajaa kymmenen hehtaaria jäljellä hikistä , pölyistä ja paarmojen ryydittämää urakkaa.

Syötänkö sutta?

Kylillä on tehty havaintoja sudesta. Samaan aikaan löytyi karitsoiden metsälaitumelta syöty karitsa. Villoja, sorkkia ja vähän luita löytyi. Ei päätä, eikä korvia. Metsästysseuran pojat olivat sitä mieltä, että voipi olla suden tekosia. Joku petoasiantuntija on tulossa katsomaan kunhan ehtii niin saadaan varmempi tieto.

Inhottaa mennä laitumelle, kun pelkää löytävänsä kasan raatoja. En varsinaisesti pelkää sutta itse, mutta eläinten puolesta pelkään. Kun pyöräilen ennen niin mieluisaa reittiä laitumelle, mielessä pyörii ikävät kuvat raadoista.

Luultavasti susi on jo mennyt menojaan, kun enempää karitsoita ei ole hävinnyt. Susi ei kuulemma ruokapöydästä kauas lähde niin kauan kuin ruokaa on tarjolla. Olisi luultavasti kadonnut jo uusia, jos se vielä olisi maisemissa.

En viitsi laittaa kuvia raadosta. Voisi järkyttää herkempiä.

Suututti lukea yleisönosastokirjoitus aiheesta. Kirjoittajana oli joku " asiantunteva" ihminen, jolla oli ihan jopa oma koira. Taisi ola ainut eläin sillä tyypillä. Hänen mielestään on eläinten omistajan oma vika, jos peto vie lampaan. Ne kun pitäisi olla jatkuvan valvonnan alla!!! Hänkään ei jätä koiraansa valvomatta mihinkään......

Kirjoittajalla ei ollut näköjään mitään kuvaa eläinten laidunnuksesta ja vaikkapa luomuvaatimuksista eläinten pidolle. Hänen toiveena oli palata aikaan paimenpoikien.