Kaikenkarvaisia tarinoita

Ekosopin Jaana antoin mulle "Irti mun munista" rintamerkin, koska kanaseni ovat jälleen vetäneet mua 10-0. Naapurin Johnny informoi, että navetan edessä on kana tipujensa kanssa. Minä kun olin moitiskellut kanoja laiskoiksi munimaan. Ei vaan ne olivat ovelia. Jaanan tapaa toisinaan täältä http://www.ekosoppi.com/

Eilen oli aika tapahtumarikas päivä.
Aamulla onnistuin tunaroimaan traktorin peräkärryn jalan päälle niin, että en saanut jalkaa alta pois. Ei kovin miellyttävä kokemus, ainakaan kun on yksin pellolla jalka kärryn alla jumissa. En suosittele kokeilemaan tätä kotona.
Siirtelin niittosilppuria pellolta toiselle ja silloin joutuu irrottamaan kärryn perästä. Laitoin kärryn oman tukensa varaan odottamaan kunnes ajan silppurin uudelle lohkolle. Kun piti ottaa kärry perään, onnistuin pökkäämään sen maahan ja mun jalkapöydän päälle. Jalka ei liikkunut mihkään ja kärry painaa tyhjänäkin niin paljon ettei sitä käsin liikuta. Lopulta sain jalan saappaasta pois ja pääsin irti. Jalka ei tykännyt mankeloinnista, mutta selvisin turvotuksella ja jomotuksella.
Onneksi tuttu viljelijä sattui tuomaan ojan toiselle puolelle tukkeja ja nappasi kärryn aisan tukkikouralla tuelle takaisin ilman että edes ehdin pyytää apua. Olin jo kerennyt hakea toisen kärryn perään, kun jalan mankeloinut häkkikärry ei yksin riitä lampaiden heinälle.

Illalla piti ottaa pari uuhikaritsaa pellolta kiinni, kun ne oli myyty Kalajoelle. Tarkoitus oli treffata Katja Seinäjoella, jossa otan kyytiin uuden siitospässini ja annan Katjan kyytiin uuhet, jotka Katja toimittaa uuteen kotiinsa. Ensimmäiseksi kiinni saatu karitsa vietiin navettaan karsinaan odottamaan. Juuri kun isäntä pääsi takaisin laitumelle kuului terävä räsähdys. Karitsa oli loikannut navetan ikkunan läpi ja juoksi takaisin pellolle. Onneksi ei saanut vammoja. Otettiin kaveri sille kiinni ja pantiin ne hevoskoppiin odottelemaan iltaa. Lampaat ovat tosi paniikissa joutuessaan eroon laumasta. Kaksistaan olivat jo ihan rauhallisia.


Tässä on Ruuhijärven Tiitoffi, meidän uuhien uusi sulhanen. Tiitoffi on suomenlampaan 59. sukulinjaa ja sen sukulinjan viimeinen, joten toivottavasti se rakastaa tulisesti uuhiani niin saadaan sille lisää sukulaisia. Tiitoffi tuli meille Pudasjärven perukoilta Katjan kyydissä ja kävi kääntymässä Valkeakoskella ennen kuin Katja tiputti sen meidän kyytiin ja me päästettiin se karitsapässien kanssa laitumelle odottamaan työpestinsä alkua.

Kesyvariksen karu loppu

Enää ei aamuisin kukaan kurki keittiön ikkunasta sisään odottaen leivänpalasta. Tuntuu tyhjälle. Eikä pihalla kukaan loiki kengännauhoja nyppimään. Eikä varastoi lasten tavaroita katolle. Eikä palauta niitä nokassaan pihalle. Se on poissa. Surullista.

Yhtenä aamuna olin nuorimmaisen kanssa keittiössä, kun tyttö sanoi, että pihaan lensi joku iso, ruskea lintu. Samalla kun vilkaisin ikkunasta ulos, näin kun kanahaukka nappasi kesyvariksemme roskisten päältä. Haukka lensi varis kynsissään pois. Sen jälkeen ei Krääkkiä näkynyt. Toivoimme pitkään, että kanahaukka olisi lounastanut jonkin toisen variksen, eikä meidän Krääkkiä. Lapset itkivät silmät punaisina ja odotimme, että se tulla tupsahtaisi jostakin. Vaan ei.

Pidimme varismuisteloita ja keroimme toisillemme mitä kaikkea tuo hupsu varis oli kesän aikana tehnyt. Miten se lensikään sisään ikkunasta ja istui tuolinkarmilla. Tai kun se käveli muina miehinä ovesta sisälle ja krääkötti porstuassa. Niin ja senkin kerran muistimme, kun se istui pyykkitelineellä vintissä ja kakki poikien kalsarit likaisiksi. Miten se aluksi söi ja söi ja söi, melkein meidät konkurssiin. Miten me epäiltiin, että siitä kasvaakin sillä ruokamäärällä kotka eikä pikkuruinen varis. Miten hauska voi varis olla ja miten puuhakas.

Toivottavasti Krääkillä on hyvä olla siellä jossain, vaakkujen taivaassa.