Heinäkuu käntyy lopuilleen

Heinäkuu on kääntymässä lopuilleen. Samoin meidän heinätyöt. Vielä makaa pelloilla muutama hehtaari pöyhittävänä, mutta loppusuora häämöttää jo.

Sateisen kelin jälkeen kertyy korkeapaine Merenkurkun ylle ja malttamattomat heinäntekijät ampaisevat pelloille. Jo aamulla kahdeksan jälkeen alkaa niittokoneralli kylätiellä. Mekin liitytään iltapäivällä joukkoon, kun ensimmäiset tulevat vastaan jo pöyhimet perässä. Iltpäivällä on pellolla vielä paikoin niin kosteaa, että vesi lentää renkaista. Viisainta olisi odottaa, mutta tämä kolmen hehtaarin lohko on uudistus vuorossa, niin ei rankaiden jättämistä urista ole niin väliä.

Niittokoneet vaihdetaan pöyhimiin ja moikkaillaan kylätiellä muita pöyhimään menossa olevia. Aikataulu on kaikilla sama, vanhan kaavan mukaan toimitaan. Täällä peltotilkut ovat pieniä, kivisiä palasia siellä täällä. Heinäntekijät suhaavat pöyhimiensä kanssa peltotilkkujen välillä. Meidän suurin yhtenäinen peltolohko on kolme hehtaaria ja suurin osa hehtaarin palasia. Voitte kuvitella, että kylätiellä, jonka varrella lähes kaikki pellot ovat, on vilskettä, kun jokainen kiirehtii omillensa.

Kadoksissa ollut karitsa löytää kotiin. Lapset kiirehtivät perjantai aamuna sisään. Pihassa juoksee valkoinen karitsa. Kyllä, se on meidän karussa ollut lammas. Kartholman metsälaitumella se juoksi aidan läpi, kun haettiin pässipokia kotiin. Eikä tullut, vaikka kävin kattelemassa. Sinne se jäi yksin, lammas parka. Metsän läpi laitumelle ei ole hirveän pitkä. Karitsa juoksikin jo kerran kotiin, mutta katosi takaisin metsään, eikä saatu sitä kiinni. Nyt lapset ajavat sen meuiden pässien kanssa laitumelle. Se loikkaa sähköaidan läpi sisäpuolelle. Syö ensin yksikseen toisella laidalla, kun ei huomaa heti kavereitaan. Pienen määkinän jälkeen se löytää muut. Voi sitä riemua, kun eksynyt karitsa löytyy! Se tekee pienen kierroksen lampaiden ympäri, haistelee kaveriaan ja pikkusen puskee. Sitten löytyy sopu ja elämä on taas mallillaan.

Kun saan heinät latoon, alkaa ikkunanrempan viimerykäys. Täytyy lasittaa tuvan sisäpokat.
Kesä on aina kiireinen. Kuumimmat hellepäivät sitä istuu traktorissa ja kurvailee pellolla. Niin paljon hommaa odottaa tekijäänsä. HUOKAUS.

Hellettä ja heinäpoutaa

Millaista säätä luvataan? Se on joka aamuinen aihe. Kytätään ja aprikoidaan aletaanko jo. Jutellaan muiden heinäntekoon ryhtyvien kanssa, joko te niitätte , uskaltaisko nyt. Kuivaheinä vaatii vielä tähän aikaan monta päivää poutasäätä kuivaakseen paalauskelpoiseksi.

Sää tiedoitus lupaa viittä poutapäivää. Isäntä lähtee niittämään. Ensimmäiset pari hehtaaria kaatuu keskiviikkona. Aikaisessa heinässä on vielä paljon kosteutta. Heinistä tirskahtaa nestettä niittokoneen terien viiltäessä varret poikki. Sitten alkaa heinien pöyhiminen ja ojien haravointi. Paarmat kiertävät paljaita sääriä ja aurinko polttaa olkapäitä. Hiki noruu otsalla. Pari päivää hikistä urakkaa edessä.

Heinä kuivuu huimaa vauhtia. Säät osuvat aivan nappiin. Tuuli puhaltelee kohtalaisesti ja aurinko hellii kuivuvia heiniä. Pöyhin viskaa kiven traktorin ikkunaan ja se menee säpäleiksi. Ilman haavereita ei varmaan ikinä selvitä heinänteosta. Jo perjantanai aamupäivällä alkaa karhotus ja iltapäiväksi lähdetään paalaamaan. Ollaan päivän etuajassa suunnitellusta aikataulusta.

Lapsien kanssa häärätään pellolla. Isäntä ajaa paalaajaa ja kone lonksuttaa tasaisesti, nyppii ahkerilla sormillaan heinänkorret kitaansa, pakkaa heinät tiiviiksi pötköksi, sitoo narun ympärille ja sylkäisee kidastaan pellolle. Vihreät, hyväntuoksuiset paalit nököttävät sievissä riveissä odottamassa poimijaa.
Pojat ajavat traktoria ja minä viskon lasten kanssa paaleja etukuormaajan päälle tehdylle lavalle. Lato täyttyy huumavasti tuoksuvasta heinästä. Jalkoja ja käsiä pistelee tikkuinen heinä. Ihoon nousee punaisia jälkiä. Onneksi helle on jo hellittänyt, eikä tavallsieen tapaan ole kesän kuumimmat päivät.

Ladossa meillä on vuokralainen. Pääskynen on tehnyt pesänsä kurkihirren alle. Pienet, lähes karvattomat poikaset odottavat ateriaansa kita ammolla. Toivomme että emme häiritse pääskyperhettä ja jätämme niille sopivan lentotunnelin harjan alle.

Kello on jo myöhä ja paalain katkoo murtopulttinsa ikään kuin ilmoittaakseen, että työpäivä on nupissa. Jatketaan lauantaina. Iltapäivällä on viimeinenkin paali suojassa ja voi huokaista helpotuksesta mustien pilvien aletessa kertymään taivaalle. Sunnuntain vastaisena yönä sataa. Kauan kaivattu sade kastelee maata ja toivottavsti elvyttää kellastuvat kasvit.

Seuraavalla poudalla jatketaan niittämistä. Enää vajaa kymmenen hehtaaria jäljellä hikistä , pölyistä ja paarmojen ryydittämää urakkaa.

Syötänkö sutta?

Kylillä on tehty havaintoja sudesta. Samaan aikaan löytyi karitsoiden metsälaitumelta syöty karitsa. Villoja, sorkkia ja vähän luita löytyi. Ei päätä, eikä korvia. Metsästysseuran pojat olivat sitä mieltä, että voipi olla suden tekosia. Joku petoasiantuntija on tulossa katsomaan kunhan ehtii niin saadaan varmempi tieto.

Inhottaa mennä laitumelle, kun pelkää löytävänsä kasan raatoja. En varsinaisesti pelkää sutta itse, mutta eläinten puolesta pelkään. Kun pyöräilen ennen niin mieluisaa reittiä laitumelle, mielessä pyörii ikävät kuvat raadoista.

Luultavasti susi on jo mennyt menojaan, kun enempää karitsoita ei ole hävinnyt. Susi ei kuulemma ruokapöydästä kauas lähde niin kauan kuin ruokaa on tarjolla. Olisi luultavasti kadonnut jo uusia, jos se vielä olisi maisemissa.

En viitsi laittaa kuvia raadosta. Voisi järkyttää herkempiä.

Suututti lukea yleisönosastokirjoitus aiheesta. Kirjoittajana oli joku " asiantunteva" ihminen, jolla oli ihan jopa oma koira. Taisi ola ainut eläin sillä tyypillä. Hänen mielestään on eläinten omistajan oma vika, jos peto vie lampaan. Ne kun pitäisi olla jatkuvan valvonnan alla!!! Hänkään ei jätä koiraansa valvomatta mihinkään......

Kirjoittajalla ei ollut näköjään mitään kuvaa eläinten laidunnuksesta ja vaikkapa luomuvaatimuksista eläinten pidolle. Hänen toiveena oli palata aikaan paimenpoikien.

Varis ja rusakon poikia

Olen vastaan luonnoneläinten ottamista lemmikeiksi. Ensin en aikonut kertoa lapsille, että löysin nälkäisen variksen poikasen Björklundin ladon takaa peltotieltä. Hellyttävä pikkuinen pallero krääkätti punainen suu ammollaan ruokaa ohi kulkiessani. Vilkutti sinisiä silmiään ja krähisi lisää nälkäänsä. Kenties emo oli jossakin ruuanhaku matkalla, niin kuin yleensä tälläisessä tapauksessa on.

Lapset hakivat variksen meille ja alkoivat ruokkia sitä ja antoivat sille nimeksi Krääk. Se on viikossa kasvanut ihan hurjasti. Aluksi lapset kaivoivat sille matoja ja antoivat liotettua koiran ruokaa. Nykyisin se saa pääravintonaan koiranruokaa. Lentää se ei vielä osaa, mutta varmasti ihan muutaman päivän sisällä siivet jo kantavat. Saa nähä millainen veitikka tästä kasvaa.

Isälläni oli joskus kesyvariksia ja ne olivat ihan hauskoja ja tavattoman oppivaisia. Yleensä vaan ensimmäisenä syksynä sitten katoavat muiden varisten joukkoon. Veikkaan, että meidänkin Krääk tekee samoin.

Vuohenmaito on aivan erityistä. Sillä on pelastettu monia maitoa tarvitsevia "adoptio" eläimiä. Olen tiennyt sen sopivan ainakin lampaille, ihmislapsille, kissan- ja koiranpennuille. Nyt selvisi, että se on rusakkovauvoille pelastava juoma. eläinsuojeluyhdistyksestä ovat käyneet pariin kertaan hakemassa vuohenmaitoa, kun juottavat sitä emostaan eroon joutuneille rusakon pennuille. Hyvin kuulemma kasvavat.

Rusakot on huonoja emoja. Tai varsin huolettomia. Rusakon pennut ovat jossain puskassa omin nokkineen ja emo käy niitä imettämässä silloin tällöin. Ihmiset eivät tätä tiedä, vaan i menevät ottamaan löytämiään poikasia ja luulevat niitä emon hylkäämiksi. Emo hylkää oikeasti ihmisen hajuiset pentunsa. Näitä rääpäleitä on sitten toimitettu eläinsuojeluihmisille hoitoon. Vuoheni ovat osallistuneet operaatioon luovuttamalla arvostettua maitoaan rusakkovauvoille hyvin tuloksin.

Pässien kesäparatiisi

Meillä on muutaman sadan metrin päässä talosta metsälaidun. Ensimmäisen kerran sinne tullessani siellä kasvoi tuhdisti pajua miltei umpeen kasvaneiden ojien varsilla. Pajukko oli levittäytymässä parhaillaan ojien varsilta sarkojen väleihin. Koiranputket kukoistivat ja muu kasvusto oli valonpuutteessa väsähtänyttä. Kauniit kiviaidat olivat jääneet pusikon taakse piiloon.

Pellon omistaa vanha kalastaja, joka suri pellon kohtaloa. Kalastajan isä oli raivannut vähän alle hehtaarin peltotilkun kiviseen maahan. Kivet oli koottu käsipelillä kauniiksi kiviaidoiksi, jotka pitivät lehmät takanaan. Isoimmat kivet olivat jääneet kyntäjän kiusaksi pellolle, milläs niitä olisi sieltä poiskaan saatu. Isoin oja, tai oikeasti puro, jota kalat nousevat keväällä kutemaan, oli täysin pusikon keskellä näkymättömissä.

Ensimmäisenä keväänä raivasin pusikon. Risusavottaa riitti, poltimme suuria kokkoja pellolla. Kiskoin lammasverkkoa ja naulasin aitaa. Lampaat hoitivat oman osuutensa kunnialla. Tänään vein pässipojat kesäparatiisiinsa ja sain todistaa lampaiden tuhovoimaa. Paju vesoi heikosti ja vain puron rannoilla, haavikko oli suorastaan kuollut. Kuusen näreitäkin oli tuhottu kiitettävästi. Koiranputkea oli jokunen hassu jäljellä. Kiviaidat näkyivät kauniina todisteina menneiden sukupolvien työstä. Löysin metsäkauriin makuupaikan ja pipanoita aidan vierestä.
Pässit aloittivat heti vesakon hoidon ja maistelivat halukkaasti laitumen tarjoamia luonnon yrttejä.

Rakastan tätä lähes unohdettua paikkaa. Laitumelle johtaa mutkainen peltotie. Polkupyörä kolisee tien kuoppiin. Metsän tuoksut tunkevat nenään. Lintujen huumaava konsertti todistaa metsän tursuvan elämää. Nappaan ämpärit aidan viereltä ja kävelen polkua suolle, jonka keskellä on lähde. Täytän ämpärit vedellä ja haistelen suon hapanta tuoksua. Kurjet joskus säikäyttävät minut ympyrän muotoisella suolla, pottilla. Kaadan veden lampaille ja jään sormet villan lämpöisessä pehmeydessä istuskelemaan auringon lämmittämälle kivelle. Voiko aamu paremmin enää alkaa?

Terveellistä ruokaa

Pariin otteeseen on ollut juttua eri lehdissä Newcastlessa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli vertailtu eri tavoin ruokittujen lehmien maitoa. Terveellisimpää maitoa tuottivat lehmät, jotka saivat olla laitumella ja syödä tuoretta ruokaa. Laidunlehmien maito sisälsi enemmän Omega-rasvahappoja, karotenoideja ja E-vitamiiniä.

Toisessa tutkimuksessa oli tutkittu tuotettua lihaa ja tulokset olivat vastaavan suuntaiset. Laitumella kasvatettujen ja vähäisellä viljalla syötettyjen eläinten lihassa oli Omega-rasvahappojen koostumus terveellisempi ja samoin muita hyödyllisiä aineita oli reilusti enemmän.

Pakostakin tulee mieleen, miten ennen tai oikeastaan vielä 60-luvulla näillä kotisaarilla pidettiin eläimiä. Eläimet kulkivat vapaana luonnossa ja ne haettiin vain lypsylle kotiin. Hevoset ja lampaat kulkivat metsissä syömässä. Lampaat kuskattiin ulkosaarille laiduntamaan toukokuun alussa. Nykyisinkin osa lampaista elää saarilampaan ihanan kesän.

Kanat olivat pihoilla ja tunkioilla etsimässä murkinaansa. Kalaa tavattiin antaa kanasille myös, jos sattui liikoja kaloja olemaan.

Eläimet eivät tietenkään tuottaneet yhtä paljon kuin tiukasti ruokintanormeilla ruokittuna, mutta se mitä niistä saatiin oli ravitsemuksellisesti arvokasta. Omassa kotitarvetuotannossa pyrin noudattamaan vanhoja perinteitä, ainakin pyrin pitkään laidunkauteen, kanojen vapaaseen elämään ja hevoset saavat olla mahdollisiimman luonnonmukaisilla laitumilla. Lampaille on tarjolla perinnebiotooppeja ja herkullista pusikkoa. Heinäpeltoja en luomutarkastajan harmiksi oli perannut rikkakasvustosta, vaan suosin monilajista kuivaheinää, jota lampaat rakastavat.

Tehokkuuden sijaan saan ehkä enemmän oikeaa ruokaa, jossa on rasvahapot kohdillaan ja antioksidantteja enemmän kuin kaupan standardiruuassa.

Iloa ja surua ja juhlan aihetta

Kevät on vaihtunut kesäksi. Kuivuus alkaa kiusaamaan. Toukokuu on ollut kuivin viiteenkymmeneen vuoteen. Sadetta ei kuulu ja laitumilla ojan reunat pölisevät rutikuivina. Miten rukoilenkaan sadetta!


Vietiin veljen tyttöjen kanssa hevoset Birgitan luokse "kesäleirille". Viirin elämää suurempi rakkaus, Vekke-ruuna, tarvitsi seuraa, joten tammat vietiin ruunan kaveriksi. Birgitalla on liikaa laidunta ja tammat auttavat syömisessä, ettei laitumet turhaan vanhene.

Keskiviikkona sattui erikoinen tapaus. Oletteko tienneet, että hevonen voi metsästää minkin? Minä en ainakaan, mutta omin silmin nähtynä on pakko uskoa, että hevonen voi.
Vekke sai kummallisen kohtauksen laitumella. Hyppeli paikallaan ja potki etujaloillaan allensa, takajaloilla potki taakseen. Epäilin ampiaisen pistäneen sitä mahaan, jotenkin oudolta koko esitys näytti kuitenkin.
Birgitta kipitti paikalle, mitään ei näkynyt, mutta paikalla leijui ällöttävä minkin haju. Minäkin lähdin etsintöihin ja löysin maasta tallatun minkin. Elikko eli vielä, joten astuin sen niskan päälle. Enkä uskaltanut siirtää jalkaa pois, ennen kuin sain kalikan käteeni, jolla viimeistelin hevosen aloittaman minkin lopetuksen.

Minkit ovat viheliäisiä eläimiä, enkä kaipaa niitä ollenkaan vapaana luontoon. Meillä oli viime syksynä minkki mennyt navettaan ja aloittanut kanateurastuksen, mutta satuin Kikan kanssa paikalle, joten selvittiin vähin kanan menetyksin. Jos minkki olisi saanut touhata rauhassa, se olisi tappanut kaikki kanat. Näin kävi Brädövikissä Heikin kanoilla tässä pari kuukautta sitten. Kanalaan päässyt minkki tappoi 20 kanaa ja kukon. Ei syönyt, tappoi vain. Heikki sai elikoin hengiltä ja meilläkin vierräillut minkki sai hauleja niskaansa. Onneksi, muuten en olisi nukkunut öitäni rauhassa. Pitkään tapauksen jälkeen kaikui kanan tuskan huudot korvissani, kun peto raateli sitä. Minkki oli repinyt kanalta mahaan reiän ja purrut jalan poikki. Lopetin kituvan kanan ja käytimme sitä houkuttimena, jolla minkki saatiin esiin.

Jokainen vapaana luonnossa liikkuva minkki on liikaa. Jokainen loukutettu minkki on voitto luonnon linnuille.

Juhlan aihetta tarjoilee Fennovoima, joka ilmoitti luopuvansa ydinvoimalan rakentamissuunnitelmista Kristiinankaupunkiin. Minusta on varsin ihmeellistä, että Suomessa ei juurikaan kannusteta ja tueta energian säästämistä ja uusiutuvien energialähteiden käyttöä. Talojen "energia todistukset" ovat ihan huuhaata, ellei oteta huomioon rakentamisesta aiheutuvia energiakustannuksia sekä talon oletettua elinkaarta. Nykyiset talot voivat olla matalaenergia taloja, mutta miten pitkä on niiden käyttöikä? Jos rakentaminen on samaa luokkaa kuin 80-luvulla, niin käyttöikä saattaa jäädä kovin lyhkäiseksi, vain 30 vuotta ja sen jälkeen joudutaan tekemään valtavia korjauksia, jotka kuluttavat energiaa.

Oma satavuotias torppamme ei pärjäisi energiatodisuksen tiedoilla kovinkaan hyvin. Ikkunat ovat vanhat ja seinätkin pelkkää hirttä, eristeenä katossa purua. Tuossa korjauksen alla olevassa talossa tilanne on sama, mutta lattiaan on laitettu selluvillaa. Lämmitysmuotona on oman metsän puu, käyttövesi lämpiää talvella puulla ja kesällä aurinkopaneelilla. Sähkölasku pysyy näin kurissa. Ikää taloilla on sadan vuoden kummaltakin puolelta. Jos lasketaan koko talon elinkaaren aikana aiheutuvia energiakustannuksia ja sisällytetään rakentamisen ja korjaamisen aiheuttamat hiilidioksidipäästöt mukaan, luulen että torppamme pärjäävät mainiosti vertailussa. Lähes koko pytinki on uusiutuvista materiaaleista eli puusta ja puujalosteista ja talon osien käyttöikä on pitkä.

Suomessa on todella hankala saada tietoa esimerkiksi aurinkopaneeleista. Isäntä selvitti pitkään ja löysi kaverinsa avustuksella Saksasta kohtuullisen hintaiset aurinkopaneelit katolle. Isännän kaveri on "Pelle Peloton", keksijä ja tee-se-itse mies, joka hetken mietittyään suunnitteli vedenlämmitykseen tarvittavan järjestelmän kierttäyskamasta. Saksasta tilataan paneelit, isäntä rakentaa lämminvesikattilan yhteyteen kierrätysosista tarvittavan systeemin, joten vesi voidaan kesäisin lämmittää aurinkoenergialle ja talvella puulla. Koko systeemin hinta oli varsin edullinen. Talvella vesikiertoinen puuhella pökkää lämpöä myös vintille. Alakertaan riittää lämpömuuri, jota puuhella lämmittää, sekä kammarissa kakluuni.

Mari Laulumaa-Hirvonen kävi perheensä kanssa kuvaamassa eläimiä. Mari on tehnyt valtavan työn kuvatessaan usean vuoden ajan suomalaisia maatiaiseläimiä. Mari on käynyt kymmenillä tiloilla, kuvannut tuhansia kuvia ja koostanut niistä multimedia esityksen. Näin sen nyt ensimmäisen kerran. Mari oli onnistunut luomaan tunnelman, joka ainakin minut herkisti melkein kyyneliin.
Mari on meidän maatiaiskanojen kummitäti. Marin avustuksella saatiin toiselta puolelta Suomea munalähetys. Mari oli käärinyt munat huolella vaippoihin ja postitti ne meille Ilmari Majurin tilalta. Munista kuoriutui kanojen hautomana kymmenkunta hämäläistä maattaria. Meillä kanat ovat munineet jo jonkin aikaa ja nyt on munia sijoiteltu uusien kanojen alle. Toiveena on saada lisättyä maatiaiskantaa. Epäonnea on kyllä ollut. En tiedä mikä munia navetasta varastaa, mutta parikymmnetä merkattua maatiaisen munaa on hävinnyt kanojen alta. Kolme haudontayritystä on siten häipynyt kuin tuhka tuuleen. Onkohan asialla taas harakka? Ne ovat ihan turhan fiksuja lintuja ja oppivat varastamaan munia.

Odottelen kuvia Marilta. Laitan tännekin sitten kunhan Mari ehtii kiireiltään, niin saatte ihailla Marin työtä. Marin sivut löytyy http://www.hirvosenperhe.fi
Marin sivuilla on maatiaisia ja kauniita maalaismaisemia.