Syötänkö sutta?

Kylillä on tehty havaintoja sudesta. Samaan aikaan löytyi karitsoiden metsälaitumelta syöty karitsa. Villoja, sorkkia ja vähän luita löytyi. Ei päätä, eikä korvia. Metsästysseuran pojat olivat sitä mieltä, että voipi olla suden tekosia. Joku petoasiantuntija on tulossa katsomaan kunhan ehtii niin saadaan varmempi tieto.

Inhottaa mennä laitumelle, kun pelkää löytävänsä kasan raatoja. En varsinaisesti pelkää sutta itse, mutta eläinten puolesta pelkään. Kun pyöräilen ennen niin mieluisaa reittiä laitumelle, mielessä pyörii ikävät kuvat raadoista.

Luultavasti susi on jo mennyt menojaan, kun enempää karitsoita ei ole hävinnyt. Susi ei kuulemma ruokapöydästä kauas lähde niin kauan kuin ruokaa on tarjolla. Olisi luultavasti kadonnut jo uusia, jos se vielä olisi maisemissa.

En viitsi laittaa kuvia raadosta. Voisi järkyttää herkempiä.

Suututti lukea yleisönosastokirjoitus aiheesta. Kirjoittajana oli joku " asiantunteva" ihminen, jolla oli ihan jopa oma koira. Taisi ola ainut eläin sillä tyypillä. Hänen mielestään on eläinten omistajan oma vika, jos peto vie lampaan. Ne kun pitäisi olla jatkuvan valvonnan alla!!! Hänkään ei jätä koiraansa valvomatta mihinkään......

Kirjoittajalla ei ollut näköjään mitään kuvaa eläinten laidunnuksesta ja vaikkapa luomuvaatimuksista eläinten pidolle. Hänen toiveena oli palata aikaan paimenpoikien.

Varis ja rusakon poikia

Olen vastaan luonnoneläinten ottamista lemmikeiksi. Ensin en aikonut kertoa lapsille, että löysin nälkäisen variksen poikasen Björklundin ladon takaa peltotieltä. Hellyttävä pikkuinen pallero krääkätti punainen suu ammollaan ruokaa ohi kulkiessani. Vilkutti sinisiä silmiään ja krähisi lisää nälkäänsä. Kenties emo oli jossakin ruuanhaku matkalla, niin kuin yleensä tälläisessä tapauksessa on.

Lapset hakivat variksen meille ja alkoivat ruokkia sitä ja antoivat sille nimeksi Krääk. Se on viikossa kasvanut ihan hurjasti. Aluksi lapset kaivoivat sille matoja ja antoivat liotettua koiran ruokaa. Nykyisin se saa pääravintonaan koiranruokaa. Lentää se ei vielä osaa, mutta varmasti ihan muutaman päivän sisällä siivet jo kantavat. Saa nähä millainen veitikka tästä kasvaa.

Isälläni oli joskus kesyvariksia ja ne olivat ihan hauskoja ja tavattoman oppivaisia. Yleensä vaan ensimmäisenä syksynä sitten katoavat muiden varisten joukkoon. Veikkaan, että meidänkin Krääk tekee samoin.

Vuohenmaito on aivan erityistä. Sillä on pelastettu monia maitoa tarvitsevia "adoptio" eläimiä. Olen tiennyt sen sopivan ainakin lampaille, ihmislapsille, kissan- ja koiranpennuille. Nyt selvisi, että se on rusakkovauvoille pelastava juoma. eläinsuojeluyhdistyksestä ovat käyneet pariin kertaan hakemassa vuohenmaitoa, kun juottavat sitä emostaan eroon joutuneille rusakon pennuille. Hyvin kuulemma kasvavat.

Rusakot on huonoja emoja. Tai varsin huolettomia. Rusakon pennut ovat jossain puskassa omin nokkineen ja emo käy niitä imettämässä silloin tällöin. Ihmiset eivät tätä tiedä, vaan i menevät ottamaan löytämiään poikasia ja luulevat niitä emon hylkäämiksi. Emo hylkää oikeasti ihmisen hajuiset pentunsa. Näitä rääpäleitä on sitten toimitettu eläinsuojeluihmisille hoitoon. Vuoheni ovat osallistuneet operaatioon luovuttamalla arvostettua maitoaan rusakkovauvoille hyvin tuloksin.

Pässien kesäparatiisi

Meillä on muutaman sadan metrin päässä talosta metsälaidun. Ensimmäisen kerran sinne tullessani siellä kasvoi tuhdisti pajua miltei umpeen kasvaneiden ojien varsilla. Pajukko oli levittäytymässä parhaillaan ojien varsilta sarkojen väleihin. Koiranputket kukoistivat ja muu kasvusto oli valonpuutteessa väsähtänyttä. Kauniit kiviaidat olivat jääneet pusikon taakse piiloon.

Pellon omistaa vanha kalastaja, joka suri pellon kohtaloa. Kalastajan isä oli raivannut vähän alle hehtaarin peltotilkun kiviseen maahan. Kivet oli koottu käsipelillä kauniiksi kiviaidoiksi, jotka pitivät lehmät takanaan. Isoimmat kivet olivat jääneet kyntäjän kiusaksi pellolle, milläs niitä olisi sieltä poiskaan saatu. Isoin oja, tai oikeasti puro, jota kalat nousevat keväällä kutemaan, oli täysin pusikon keskellä näkymättömissä.

Ensimmäisenä keväänä raivasin pusikon. Risusavottaa riitti, poltimme suuria kokkoja pellolla. Kiskoin lammasverkkoa ja naulasin aitaa. Lampaat hoitivat oman osuutensa kunnialla. Tänään vein pässipojat kesäparatiisiinsa ja sain todistaa lampaiden tuhovoimaa. Paju vesoi heikosti ja vain puron rannoilla, haavikko oli suorastaan kuollut. Kuusen näreitäkin oli tuhottu kiitettävästi. Koiranputkea oli jokunen hassu jäljellä. Kiviaidat näkyivät kauniina todisteina menneiden sukupolvien työstä. Löysin metsäkauriin makuupaikan ja pipanoita aidan vierestä.
Pässit aloittivat heti vesakon hoidon ja maistelivat halukkaasti laitumen tarjoamia luonnon yrttejä.

Rakastan tätä lähes unohdettua paikkaa. Laitumelle johtaa mutkainen peltotie. Polkupyörä kolisee tien kuoppiin. Metsän tuoksut tunkevat nenään. Lintujen huumaava konsertti todistaa metsän tursuvan elämää. Nappaan ämpärit aidan viereltä ja kävelen polkua suolle, jonka keskellä on lähde. Täytän ämpärit vedellä ja haistelen suon hapanta tuoksua. Kurjet joskus säikäyttävät minut ympyrän muotoisella suolla, pottilla. Kaadan veden lampaille ja jään sormet villan lämpöisessä pehmeydessä istuskelemaan auringon lämmittämälle kivelle. Voiko aamu paremmin enää alkaa?

Terveellistä ruokaa

Pariin otteeseen on ollut juttua eri lehdissä Newcastlessa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli vertailtu eri tavoin ruokittujen lehmien maitoa. Terveellisimpää maitoa tuottivat lehmät, jotka saivat olla laitumella ja syödä tuoretta ruokaa. Laidunlehmien maito sisälsi enemmän Omega-rasvahappoja, karotenoideja ja E-vitamiiniä.

Toisessa tutkimuksessa oli tutkittu tuotettua lihaa ja tulokset olivat vastaavan suuntaiset. Laitumella kasvatettujen ja vähäisellä viljalla syötettyjen eläinten lihassa oli Omega-rasvahappojen koostumus terveellisempi ja samoin muita hyödyllisiä aineita oli reilusti enemmän.

Pakostakin tulee mieleen, miten ennen tai oikeastaan vielä 60-luvulla näillä kotisaarilla pidettiin eläimiä. Eläimet kulkivat vapaana luonnossa ja ne haettiin vain lypsylle kotiin. Hevoset ja lampaat kulkivat metsissä syömässä. Lampaat kuskattiin ulkosaarille laiduntamaan toukokuun alussa. Nykyisinkin osa lampaista elää saarilampaan ihanan kesän.

Kanat olivat pihoilla ja tunkioilla etsimässä murkinaansa. Kalaa tavattiin antaa kanasille myös, jos sattui liikoja kaloja olemaan.

Eläimet eivät tietenkään tuottaneet yhtä paljon kuin tiukasti ruokintanormeilla ruokittuna, mutta se mitä niistä saatiin oli ravitsemuksellisesti arvokasta. Omassa kotitarvetuotannossa pyrin noudattamaan vanhoja perinteitä, ainakin pyrin pitkään laidunkauteen, kanojen vapaaseen elämään ja hevoset saavat olla mahdollisiimman luonnonmukaisilla laitumilla. Lampaille on tarjolla perinnebiotooppeja ja herkullista pusikkoa. Heinäpeltoja en luomutarkastajan harmiksi oli perannut rikkakasvustosta, vaan suosin monilajista kuivaheinää, jota lampaat rakastavat.

Tehokkuuden sijaan saan ehkä enemmän oikeaa ruokaa, jossa on rasvahapot kohdillaan ja antioksidantteja enemmän kuin kaupan standardiruuassa.

Iloa ja surua ja juhlan aihetta

Kevät on vaihtunut kesäksi. Kuivuus alkaa kiusaamaan. Toukokuu on ollut kuivin viiteenkymmeneen vuoteen. Sadetta ei kuulu ja laitumilla ojan reunat pölisevät rutikuivina. Miten rukoilenkaan sadetta!


Vietiin veljen tyttöjen kanssa hevoset Birgitan luokse "kesäleirille". Viirin elämää suurempi rakkaus, Vekke-ruuna, tarvitsi seuraa, joten tammat vietiin ruunan kaveriksi. Birgitalla on liikaa laidunta ja tammat auttavat syömisessä, ettei laitumet turhaan vanhene.

Keskiviikkona sattui erikoinen tapaus. Oletteko tienneet, että hevonen voi metsästää minkin? Minä en ainakaan, mutta omin silmin nähtynä on pakko uskoa, että hevonen voi.
Vekke sai kummallisen kohtauksen laitumella. Hyppeli paikallaan ja potki etujaloillaan allensa, takajaloilla potki taakseen. Epäilin ampiaisen pistäneen sitä mahaan, jotenkin oudolta koko esitys näytti kuitenkin.
Birgitta kipitti paikalle, mitään ei näkynyt, mutta paikalla leijui ällöttävä minkin haju. Minäkin lähdin etsintöihin ja löysin maasta tallatun minkin. Elikko eli vielä, joten astuin sen niskan päälle. Enkä uskaltanut siirtää jalkaa pois, ennen kuin sain kalikan käteeni, jolla viimeistelin hevosen aloittaman minkin lopetuksen.

Minkit ovat viheliäisiä eläimiä, enkä kaipaa niitä ollenkaan vapaana luontoon. Meillä oli viime syksynä minkki mennyt navettaan ja aloittanut kanateurastuksen, mutta satuin Kikan kanssa paikalle, joten selvittiin vähin kanan menetyksin. Jos minkki olisi saanut touhata rauhassa, se olisi tappanut kaikki kanat. Näin kävi Brädövikissä Heikin kanoilla tässä pari kuukautta sitten. Kanalaan päässyt minkki tappoi 20 kanaa ja kukon. Ei syönyt, tappoi vain. Heikki sai elikoin hengiltä ja meilläkin vierräillut minkki sai hauleja niskaansa. Onneksi, muuten en olisi nukkunut öitäni rauhassa. Pitkään tapauksen jälkeen kaikui kanan tuskan huudot korvissani, kun peto raateli sitä. Minkki oli repinyt kanalta mahaan reiän ja purrut jalan poikki. Lopetin kituvan kanan ja käytimme sitä houkuttimena, jolla minkki saatiin esiin.

Jokainen vapaana luonnossa liikkuva minkki on liikaa. Jokainen loukutettu minkki on voitto luonnon linnuille.

Juhlan aihetta tarjoilee Fennovoima, joka ilmoitti luopuvansa ydinvoimalan rakentamissuunnitelmista Kristiinankaupunkiin. Minusta on varsin ihmeellistä, että Suomessa ei juurikaan kannusteta ja tueta energian säästämistä ja uusiutuvien energialähteiden käyttöä. Talojen "energia todistukset" ovat ihan huuhaata, ellei oteta huomioon rakentamisesta aiheutuvia energiakustannuksia sekä talon oletettua elinkaarta. Nykyiset talot voivat olla matalaenergia taloja, mutta miten pitkä on niiden käyttöikä? Jos rakentaminen on samaa luokkaa kuin 80-luvulla, niin käyttöikä saattaa jäädä kovin lyhkäiseksi, vain 30 vuotta ja sen jälkeen joudutaan tekemään valtavia korjauksia, jotka kuluttavat energiaa.

Oma satavuotias torppamme ei pärjäisi energiatodisuksen tiedoilla kovinkaan hyvin. Ikkunat ovat vanhat ja seinätkin pelkkää hirttä, eristeenä katossa purua. Tuossa korjauksen alla olevassa talossa tilanne on sama, mutta lattiaan on laitettu selluvillaa. Lämmitysmuotona on oman metsän puu, käyttövesi lämpiää talvella puulla ja kesällä aurinkopaneelilla. Sähkölasku pysyy näin kurissa. Ikää taloilla on sadan vuoden kummaltakin puolelta. Jos lasketaan koko talon elinkaaren aikana aiheutuvia energiakustannuksia ja sisällytetään rakentamisen ja korjaamisen aiheuttamat hiilidioksidipäästöt mukaan, luulen että torppamme pärjäävät mainiosti vertailussa. Lähes koko pytinki on uusiutuvista materiaaleista eli puusta ja puujalosteista ja talon osien käyttöikä on pitkä.

Suomessa on todella hankala saada tietoa esimerkiksi aurinkopaneeleista. Isäntä selvitti pitkään ja löysi kaverinsa avustuksella Saksasta kohtuullisen hintaiset aurinkopaneelit katolle. Isännän kaveri on "Pelle Peloton", keksijä ja tee-se-itse mies, joka hetken mietittyään suunnitteli vedenlämmitykseen tarvittavan järjestelmän kierttäyskamasta. Saksasta tilataan paneelit, isäntä rakentaa lämminvesikattilan yhteyteen kierrätysosista tarvittavan systeemin, joten vesi voidaan kesäisin lämmittää aurinkoenergialle ja talvella puulla. Koko systeemin hinta oli varsin edullinen. Talvella vesikiertoinen puuhella pökkää lämpöä myös vintille. Alakertaan riittää lämpömuuri, jota puuhella lämmittää, sekä kammarissa kakluuni.

Mari Laulumaa-Hirvonen kävi perheensä kanssa kuvaamassa eläimiä. Mari on tehnyt valtavan työn kuvatessaan usean vuoden ajan suomalaisia maatiaiseläimiä. Mari on käynyt kymmenillä tiloilla, kuvannut tuhansia kuvia ja koostanut niistä multimedia esityksen. Näin sen nyt ensimmäisen kerran. Mari oli onnistunut luomaan tunnelman, joka ainakin minut herkisti melkein kyyneliin.
Mari on meidän maatiaiskanojen kummitäti. Marin avustuksella saatiin toiselta puolelta Suomea munalähetys. Mari oli käärinyt munat huolella vaippoihin ja postitti ne meille Ilmari Majurin tilalta. Munista kuoriutui kanojen hautomana kymmenkunta hämäläistä maattaria. Meillä kanat ovat munineet jo jonkin aikaa ja nyt on munia sijoiteltu uusien kanojen alle. Toiveena on saada lisättyä maatiaiskantaa. Epäonnea on kyllä ollut. En tiedä mikä munia navetasta varastaa, mutta parikymmnetä merkattua maatiaisen munaa on hävinnyt kanojen alta. Kolme haudontayritystä on siten häipynyt kuin tuhka tuuleen. Onkohan asialla taas harakka? Ne ovat ihan turhan fiksuja lintuja ja oppivat varastamaan munia.

Odottelen kuvia Marilta. Laitan tännekin sitten kunhan Mari ehtii kiireiltään, niin saatte ihailla Marin työtä. Marin sivut löytyy http://www.hirvosenperhe.fi
Marin sivuilla on maatiaisia ja kauniita maalaismaisemia.

Salaista elämää navetassa

Tänään paljastui kanojen salattu elämä. Olin navetassa keritsemassa viimeisiä lampaita, joilla on vielä kesäfrisyyri leikkaamatta. Rupesin kuuntelemaan, jostain kuului sirkutusta. Ensin asia ei mennyt tajuntaani, mutta sitten välähti. Tämähän on tuttua sirkutusta, jossain on varmaan tipuja.

Tunnen kanasteni metkut. Johonkin on käyty salaa munimassa, ja pesä on jäänyt löytämättä. Kanani ovat varsin innokkaita hautomaan, jotkut ihan haudontahulluja. asiaa ei helpota yhtään, että kanani elävät vapaan kanan elämää eli kulkevat ihan missä niitä huvittaa ja munivat myös milloin minnekin.

Löysin lopulta pesän yhdestä nurkasta, heinien alta, lautojen takaa. Onneksi ehdin ennen kissoja, joita naapuri viljelee menestyksekkäästi. Useampi satsi tipuja on joutunut kissan suuhun, joten syytä nopeaan toimintaan on tosissaan. Hapuilin kanan laatikkoon ja kanan alta paljastui seitsemän sirkuttavaa tipua. Vein ne turvaan kanalaan kettuhäkkiin.

Tässä yksi salaa haudotuista tipusista. Ja alla onnellinen emo.

Vihreä, vihreämpi, syötävä

Huputitihummani viettivät kesäkauden avajaiset torstaina. Vanhan heinän alta pilkottaa vihreää syötävää ja muutaman päivän totuttelun jälkeen päästin pollukat heinikon raivaukseen. Heinä kasvaa tähän aikaan vuodesta aivan huikeaa vauhtia, mutta nopeasti sitä nyhtävät turpaansa hevosetkin.

Pörri on toipunut kaviopaiseesta. Kävin kentälläni, siis Jannen tasaisella pellolla, ratsastamassa. Pörri oli oikein mukavalla tuulella. Tuntui vähän erilaiselta mennä osaavalla pollella, kun olen jonkin aikaa ratsastanut Viiriä ja yrittänyt taivuttaa sitä kouluhevoskujeisiin.

Viiri on tosi raaka vielä. Olen Viirin kanssa ratsastellut aiemminkin ja ollaan käytetty sitä välillä työhevosena, mutta se muutti kokonaan meille maaliskuun lopulla kaveriltani ja tarkoitus on siitä yrittää ratsastaa vähän osaavampi heppa. Liikkeet sillä on hyvän puoleiset. Pörri osaa koulua ja sillä voi vääntää rusettia omaksi iloksi ja hyppiä pieniä esteitä. Voisi sillä pienen treenin jälkeen startata jossain seurakisoissa, mutta aika ei oikein nyt riitä sellaiseen.

Toisaalta on kiehtovaa kokeilla saako puskapollesta kouluratsun. Viiri on aika vinkeä kentällä. Alussa meni pukkihyppyjä, puski kylki edelle ja teki täydellisiä stoppeja. Laukkaa sillä ei ollut menty, ravi oli vauhdikasta ja jarrut hukassa. Viiriä oli ratsastettu ilman turpiksia ja koulutettu ranskalaisen koulun opeilla. Niistä minä en oikein mitään ymmärrä, sen tiedän, että pohkeita ei käytetty ja käytettiin suoraa ja epäsuoraa ohjasotetta.

Laitoin turpikset ja vaihdoin kuolaimet niveliin, niin löytyi jarrut. Raviakin pystyy jo säätämään, mutta edelleen sillä on kunnon kujeet, kun ravaillaan tai laukataan. Kumpikin laukka nousee paikalta, joten eiköhän me tästä vielä löydetä yhteinen sävel, jos vaan Viirin pää alkaa kestää kentällä ratsastusta. Viikolla rupes tuntumaan, että pohkeet menee läpi kulmissa ja pidätteet alkavat mennä läpi paremmin myös ravissa ja laukassa. Saa nähdä miten tämä tästä kehittyy.






Kilivintiöt päiväunilla. Enää kolme kiliä jäljellä ja nekin varattu Sonkajärvelle. Alkavat olla jo siinä iässä, että minä mieluusti luovutan ne seuraavaan kotiin.

Niin IHANIA, mutta niin RIIVIÖITÄ.

Olen saanut nauttia suurta herkkuani, vuohenjuustoa ja vuohenmaitokahvia! Lapsille teen vuohijugurttia. Maitoa riittää viitisen litraa mullekin. Kunhan loput pikkuriivöt muuttavat maailmalle, saan päivässä kolmisen litraa maitoa jokaisesta kutusta.


Tuolla ne nyt ovat, lampaani. Pääsivät ulos nauttimaan kesästä. Oi sitä määkinää ja metelöintiä. Ja lampaan riemua!

Inhottavaia nuo korvamerkit. Parilla karitsalla on jo korva revennyt, kun jäävät kiinni aidan silmukoihin. Harmittaa, kun pitää lammaslapsia kiusata niillä. Olisi paljon turvallisempaa laittaa vain lovet korviin.

Mukavaa katsella lampaiden eloa. Määkiminenkin rauhoittui, kun karitsat löysivät emonsa ja villi loikkiminen laantui. Kun menen laitumelle ja kutsun lampaitani, jolkottavat ne liikuttavan uskollisesti luokseni pitkienkin matkojen takaa. Tuntuu, että ovat onnellisia elämäänsä.