Mahakkaita mammoja ja kipeitä käsiä

Lampolassa mammat pulskistuvat. Vanhemmat uuhimammat ovat oikein mukavan pulleita. Karitsuuhet ovat pienempi mahaisia, mutta mukavasti tiineinä. Kuukauden päivät vielä niin alkaa kevään mukavin ja työläin aika. Saan valvoa karitsointia ja toimia tarvittaessa kätilönä, lapsenlikkana ja keinoemona. Pienet hurmaavan vikkelät karitsat valtaavat lampolan ja sydämen.
Kirjava suomenlammas Rosa ja valkoinen Aure esittelevät yläpuolen kuvassa kadonnutta vyötäröään. Karitsointi on jännittävää aikaa. On mukava veikkailla montako ja millaisia karitsoita kukin uuhi tekee.

Olen aloittanut tienpuoleisen huoneen katon krapaamisen. Edellinen asukas oli maalannut katon lateksilla, joka lohkeaa roikkuvina riekaleina katosta. Ei todellakaan kaunis eikä viehättävä maali. Lateksin alla on vanha vihertävä maali. Haluan maalata katon pellavaöljymaalilla, joten lateksi pitää saada alta pois.. Työ on hankalaa ja raskasta ja aivan älyttömän hidasta. Kädet ja niska kiepytyy. Helpointa olisi laittaa uusi paneeli, mutta vanha alkuperäinen paneeli on kaunis. Se ei ole helmiponttia vaan tedella leveää lautaa ja jokaisen laudan keskellä on koristeraita. Erikoinen paneeli, jota vanhoihin taloihin erikoistunut Peter Båsk ihaili.

Sain metsästysseuran miehiltä talven viimeisen metsäkauriin nahkan. Suolaan ja laitan kuivumaan. Kunhan kerkiän teen siitä taljan. Kauriin turkki on aivan ihanaa silitellä ja todella kaunis. Tämä yksilö oli pienen puoleinen, mutta turkki oli upea. Toivottavasti karvat pysyvät kiinni, vaikka on näin myöhään kaadettu.

Eettisiä lankoja?

Surffasin vähän blogeissa ja törmäsin artikkelliin http://www.ullaneule.net/0306/artikkelit_eettinen_langanpaa.html

Artikkeli oli mielenkiintoinen.

Tuntuupas mukavalta olla villan pientuottaja. Lampaille ei tehdä väkivaltaa villan takia. Peltojamme eikä lampaitamme myrkytetä vaan olemme luomuviljelijöitä. Lampaat pääsevät kesäksi hoitamaan monimuotoisuuden kannalta arvokkaita rantaniittyjä. Villalankaa tulee vähän yli oman tarpeen ja jonkin verran myyn sitä aitoa villaa arvostaville asiakkaille.

Remonttia, remonttia ja remonttia

Uusi Lappiliesi on puntattu paikoilleen. Olen onnellinen kahdeksan (8) leivän uunista!!!! Hellan takana pilkottaa lämpömuuri eli rivilämmitin. Savu kulkee ylös-alas-ylös ja pelleillä säädellään kuinka ison osan muurista tuli lämmittää. On kesä- ja talvipelti. Muuri on suunniteltu lämmittävän myös yläkertaa. Ainakin veto on mahtava. Kovin kovaa tulta ei olla uskallettu tehdä, ettei muuri halkea heti kerta heitolla.

Isäntä on laittanut vanhat lattialankut takaisin paikoilleen tienpuoleiseen huoneeseen. Tänään valittiin purkutalosta haalimia varalankkuja huoneen eteläpäähän. Siellä alkuperäiset lankut olivat pieninä paloina ja makasivat multipenkin päällä eikä niskoilla.
Vanhat lankut ovat todella kestävää tavaraa. Kauniisti vahentuneet, sadan vuoden aikana tuhansien askelten hiomat. Käsin sahatut ja alapuolelta veistetyt. Meitä peloteltiin, että tälläisiä lankkuja on miltei mahdoton saada takaisin uusien niskojen päälle. Vaan ei ole. Eikä ole pakko sahata alapuolta ja ohentaa lankkua 30mm paksuuteen. Lankut ovat varmaankin 5-6 senttiä paksuja, ainakin ja painoivat ihan hillittömästi. Ne on lovettu niskan kohdalta ja tapitettu. Alun perin niskoina toimivat valtavat hirret, jotka makasivat multipenkin päällä.

Minulla on onni omistaa veli, joka purkaa maksusta taloja ihmisille. Se mikä toisille on jätettä, on meille kallis arvoinen aarre. Ollaan saatu haalittua kaiken näköistä varaosaa purkutaloista. On ikkunaa, lankkua, hellaa ja ovea. Ihmiset haluavat lahjoittaa jopa kokanaisia rakennuksia. Kuten eräskin uimahuone odottaa meitä, kunhan tulisi jääpeite mereen, että päästään hakemaan.

On ihmisiä, jotka rakastavat vanhoja taloja ja aistivat niiden ainutlaatuisen tunnelman, niiden eletyn elämän. Sitten löytyy ihmisiä, jotka näkevät samassa talossa vain hiiren kokoisia reikiä, homepesäkkeitä, pelkkää lahoa ja haluavat ehdottomasti polttaa koko roskan. Kumpi ryhmä on sitten oikeassa? Varmaan kumpikin, osittain. Ei ole yhtään sata vuotiasta talovanhusta, josta ei milloinkaan olisi löytynyt pienintäkään lahovikaa. Mutta onko talo sen taki pelkkää roskaa?

On ihmisiä, jotka haluavat ajaa moottoritietä 120 km/h suoraan määränpäähän. Pysähtymättä ja kokematta mitään matkalla. Toiset taas haluavat ajaa mutkikasta kylätietä korkeintaan kuuttakymppiä, pysähtyä meren rantaan uittamaan varpaitaan ja katsella kalalokin lentoa taivaalla. Heille matka itsessään on elämys, elämänmakuinen tuokio. Määränpää saavutetaan joskus. Milloin, sillä ei ole niin suurta merkitystä. Asumisen kanssa on vähän sama juttu. Voi tilata "avaimet käteen"-paketin ja talo on valmis muutamassa viikossa. Voi myös aikatauluttaa rakentamisensa- " talon tulee olla valmis 6 kuukaudessa" ja hermoilla myöhästyneiden toimitusten kanssa, repiä pelihousunsa vääränlaisten osien kanssa ja päästä asumaan lähes burn outin partaalla vain 3 viikkoa aikataulusta myöhässä.

Sitten voi tehdä niin kuin me. Remontoida hitaasti ja hartaasti. Haalia varaosia sieltä ja täältä. Miettiä ja taas miettiä. Kuulostella ja iskeä naulaa lautaan. Hinkata ja kraapia maalia. Aikaa kuluu, vuosia. Mutta mitä yksi vuosi on kuitenkaan tässä elämässä?

Meidän tilalla on kaksi päärakennusta. Sisarusten talot, Ellenin keltainen talo ja Fridan valkoinen talo. Välimatkaa taloilla on ehkäpä sata metriä. Kummassakin talossa on navetta ja aitta. Meillä on myös ikäloppu riihi ja puinen lato, jossa rakennettiin veneitä. Löytyneistä piirrustuksista päätellen veneet olivat upeita. Apteekkarille Vaasan oli suuniteltu 1918 mahtava sulavalinjainen paatti. Saiko apteekkari paattinsa, sitä emme tiedä.

Asumme Ellenin keltaisessa tönössä. Remontoimme Fridan valkoista taloa, Fridas- kuten kyllä sanotaan. Abraham Rönqvist rakensi Fridasin vuonna 1898. Talo ei valmistunut tokikaan yhdessä vuodessa. Hirsiä mies veisti kolme talvea. Hirren valinta oli tarkkaa puuhaa ja ne piti kaataa juuri oikeaan ajankohtaan sydäntalvella tammikuussa. Muutenkin talossa on monia yksityiskohtia, jotka kertovat sen ajan mahtavasta timpuritaidosta. Pelkästään ikkunan koristelaudat ovat tehty loveamalla ja tapitettu yhteen. Nykyisin ei taida monellakaan olla varaa rakentaa sellaisia.,sillä ne vaativat monen tunnin työpanoksen ja lisäksi kirvesmiehen, joka haluaa sellaiset toteuttaa.

Mutta kuinka usein ja surutta tälläiset aarteet laitetaan kaivinkoneella nurin? Tilalle halutaan uusi ja hieno talo. Helposti ja nopeasti. Mukamas laadukkaista materiaaleista, joita joku asiansa osaava myyntimies kehuu maasta taivaaseen. Tämän päivän materiaalit eivät kylläkään kestä sataa seuraavaa vuotta. Ei edes ne parhaat ja kalleimmat selektiivilaseilla varustetut ikkunat. Hyvä jos seuraavat 20 vuotta tai edes kymmenen. Takuuajan loppuun.

Mutta eivät kaikki halua elää remontin keskellä vuosia tai lähes loppuelämäänsä. Mutta te, joille vanha talo on kamala röttelö, jättäisittekö ne ihanat vanhat torpat niille, jotka haluavat säästää jotakin menneestä jälkipolville? Valitkaa tontti, jossa ei ole rasitteena vanhaa taloa, joka täytyy tuhota uuden tieltä.

Kroppa alkaa olla tottunut metsätöihin. Vaikka ramasee ja väsymys kaataa sänkyyn ilalla, takuuvarmasti. Vielä menee viikko tai pari ennenkuin saa laittaa moottorisahan aitan lattialle ansaitulle pekkasvapaalle.

Lammasmammat pyöristyvät. Olen käynyt silitteleämässä uuhimammojen pulleita masuja. Ne muistuttavat jo möhköfantteja, vaikka vielä pitäisi yli kuukausi paisua. Vähän jo hirvittää tulevat yövalvomiset. Minä oon niin iltauninen. Mutta pienet, suloiset karitsat, ovat kyllä valvomisen väärttejä. Laitan kuvia karitsoita sitten kun saapuvat maailmaan. Ne ovat aivan valloitavia otuksia.

Halonhakkuun hurmiossa

Ennen vanhaan kaikilla askareilla oli oma paikkansa vuoden työnkulussa. Kaikki tekivät samoja askareita samaan aikaan ja monille töille oli määritelty milloin homma viimeistään tuli olla tehtynä. Tämä aika vuodesta on pyhitetty metsätöille.
Koko kylä tuntuu olevan metsässä. Kylätiellä viilettää traktoreita rankakärryjen kanssa ja moottorisahat metelöivät.

Halon hakkuu on tosi hyvää hyötyliikuntaa ja kaiken lisäksi kivaa. Jo muutaman isomman kuusen jälkeen hiki pukkaa pintaan. Kaataminen, karsiminen, katkominen ja kasaaminen on mukavaa. Risusavotta taas vähemmän mukavaa, mutta pakollista jälkihoitoa pellon reunalla.
Minä olen vanhan riihen takana kotilaitumen reunalla harventamassa turhan tiheäksi kasvanutta puustoa. Kaadan puut pellon puolelle, joten oksat on pakko siivota pois. Risujen kokoaminen vie miltei enemmän aikaa kuin muu homma. Muutaman tunnin sahauksen jälkeen on aivan taivaallista tulla sisään ja juoda kahvit. Olo on tosi euforinen.

Olen katkonut kuusia sopiviksi pätkiksi ja vetänyt lampaille kaluttavaksi. Ne popsivat halukkaasti neulaset ja typistävät oksat ja kuorivat rungonkin. Lampaiden kuorimat rungot teen tolpiksi tai polttopuuksi. Havupuu on hyvää lisäruokaa lampaille. Ne saavat niistä kivennäisiä ja samalla kuoren järsiminen on mukavaa puuhastelua.

Ensimmäisenä hakkuupäivänä tuntuu kevyeltä ja jaksaa uskomattoman hyvin. Seuraavana aamuna onkin sitten nihkeämpää. Kropassa tuntuu eilinen liian selvästi. Muutaman puun jälkeen alkaa taas lihakset vertyä.

Talo lämpiää puulla ja pakkaspäivinä on puuhellassa koko ajan tuli. Polttopuuta kuluu muutama motti, joten muutaman päivän saa metsässä kuusia halailla, että polttopuut riittävät talven yli.


Isäntä osti mulle ihka uudet turva vaatteet. Kissallekin näytti kelpaavan pehmustettu alusta.


Puikoilla on tytön villatakin hiat. Kudottu värjäämättömästä puhtaasta lampaanvillasta.

Vieläkin tuntuu istuinluissa, kun Kika juoksutti Viiriä liinassa ja mä tein ranskalaisen koulun jumppaliikkeitä satulassa. Oli aika tehokasta ja mukavaa.