Rekiretkellä

Valkea lumi verhoaa maan. Puut kaartuvat lumihunnussaan metsätien yli. Hevonen varistaa lumet selkäänsä puiden holvikaarista ja loput lumet putoilevat rekiretkeläisten niskaan. Reki nitisee ja karahtelee välillä kiviin. Lunta on vielä kovin vähän ja metsätien kivet saaavat kipunat sinkoilemaan jalasraudoista.
Hevonen on valjastettu vanhan parireen eteen. Päälle on heitetty rekka, eli lava, joka yhdistää reet. Reen edessä käytetään luokka-valajastusta talvivaljaissa. Luokka on hevosen kaulan yli pingotettu puinen kaari. Luokka pitää aisat irti hevosen kyljistä. Tämä valjastus on itäistä perintöä ja lahden takana Ruotsissa ei luokkaa tunneta.
Suomenhevonen on kevyt ja pieni työhevoseksi. Hevosesta on saatu enemmän vetovoimaa irti käyttämällä luokkavaljastusta. Längissä olevat rahkeet pujotetaan aisojen päihin, luokan jäädessä aisojen sisäpuolelle ja länget kiristetään kiinni lopuksi pitkällä rinnustinremmillä, joka sitoo länget edestä yhteen.

Ladolla lastataan rekeen heinäpaaleja. Tänä talvena en ole kertaakaan hakenut heinää niittyladoista traktorilla. Viiri on saanut toimia yhden hevosvoiman nelivetona.
Viiri on vinkeä ajettava. Tiellä polle kulkee kuin juna, mutta kun reki alkaa karahdella kiviin ja kantoihin tai Viiri näkee paljasta maata, se lisää pökköä pesään ja laittaa mieluusti raviksi.
Meillä oli eilen vähän katkosta kuskin ja hevosen välisessä kommunikaatiossa. Oltiin kapealla, kivisellä ja kannokkoisella metsäpolulla ja edessä oli tiukka kurvi. Molemmin puolin kasvoi ryteikköä eikä reki käänny paikalla. Hevonen pisti nelosta sisään ja rysäytti pusikkoon ja alkoi kääntymään puiden välissä. Kuskin tunarointia ja hevosen intoa. Aisa katkesi. Sain purkaa reen, kiskoa sen puiden välistä irti ja korjata katkenneen aisan riimunvarren ja riimun sekä narun yhdistelmällä. Saatiin reki kotiin ja taas pääsee aisa hommiin.
Hevosen selässä istuessa tuntee hevosen ajatukset. Hevosen mielenliikkeisiin pystyy ennakoimaan, kun tuntee sormissa ja takamuksessaan hevosen liikkeet. Kärryillä olen paljon turrempi, olen ajanut monta kertaa vähemmän kuin istunut selässä. Jotenkin hevosen liikkeisiin en pysty samalla nopeudella reagoimaan.

Aisan tekeminen

Aisat ovat tarvekaluja, jotka eivät ole ikuisia. Olen kysellyt parhaat vinkit aisan tekemiseen Matilta, äitini mieheltä, joka osaa kaiken tarvittavan hevoskaluista. Mutta työn olen oppinut tekemällä. Aisan tekoon ei tarvitse olla kummonenkaan timpuri.

Aisan teossa voi olla paikkakuntakohtaista vahtelua. Nämä mun aisat ovat Pohjanmaan mallia, kaiveltu riihen orsilta, jossa olivat lojuneet käyttämättä vuosia. Jos löydätte kätköistänne tälläisiä "rautakoukkuja" tai puukeppejä, niin kyläsepän takomilla rautaosilla voi olla parempikin paikka kuin metallinkeräyslaatikko.

Paras aika kaataa aisapuu on keskitalvella. Silloin puussa on vähiten nestettä ja kestävyysominaisuudet ovat parhaimmillaan. Aisaan olen käyttänyt koivua. Etsin piinatun, tiheikössä kasvaneen, pitkänhuiskean vähäoksaisen koivun. Aisan pituus vaihtelee käyttötarkoituksen mukaan. Rekiaisaksi tarvitsen 3,35 metrisen aisapuun. Kuorin puun kuivamaan ja odottelemaan käyttöä.


Aisan tekoon tarvitsee kirveen, puukon, vasaran ja nauloja. Kuorimarauta, pekkele, on kätevä puun kuorimiseen, mutta saman homman hoitaa myös kirveellä.

Aisan pää muotoillaan kirveellä ja viimeistellään puukolla. Rauta sovitetaan paikoilleen. Entisaikaan aisanpää ristiin kiilattiin koivukiiloilla, jotka varmistivat rautojen pysymisen paikoillaan. Näissä aisoissa, jotka mulla oli mallina, ei ole kiiloja.


Raudat kiinnitetään nauloilla, jotka taivutetaan kaarelle ja lyödään takaisin puuhun. Näin naulat pysyvät varmasti kiinni ja aisarautojen irrottaminen on työlästä. Helpointa rauta on irrottaa katkenneesta aisasta sahaamalla naulat poikki rautasahalla.

Aisa mitataan sopivan pituiseksi ja sahataan poikki.








Lopuksi aisaan kieritetään nahkasuikale ja naulataan kiinni. Aisa on valmis käyttöön.

Viiri mukana ilmastotalkoissa

Viiri on hoikistunut kivasti. Se on näyttää jo ihan hevoselle, kesäiset läskit karisevat kärryjen edessä. Lihakset alkavat hahmottua takajaloissa ja lautasilla. Lymimyrskyn jälkeen ajattelin vaihtaa rekeen, mutta lumet näyttävät uhkaavasti hupenevan, joten valjastan hevosen kärryjen eteen.
Matka mutkaista ja kivistä metsätietä pienelle ladolle ei ole hirveän pitkän. Edestakaisen matkan tekee hevospelillä alle parissa tunnissa. Keli oli kuitenkin raskas havoselle ja ylivoimainen vanhalle nahkaremmille. Matka kulkee ensin tietä pitkin ja kääntyy sitten metsien halki, ohittaen metsitettyjä peltoja ja kaatuneen ladon. Viiri ponnistelee tasaisesti eteenpäin, mäissä tahtoo laittaa raviksi ja joudun vähän toppuutelemaan ohjaksista. Suojalumi antaa hyvän vastuksen ja kärryjen pyörät kyntävät urat lumiselle tielle. Tiellä on kulkenut vain jänis ja kettu on jättänyt jälkinauhansa sinne tänne. Viiri osaa reitin ladolle, ollaan käyty sieltä hakemassa kuivikepaaleiksi ylivuotista heinää.
Ladolla alan kääntää hevosta turpa kotia päin. Kuuluu, kun pingoittunut nahka rätkähtää poikki. Vastus on liikaa vanhalle nahkalle, joka on työnsä tehnyt ja päättää uransa länkien rinnustimena vanhan ladon kupeeseen. Länget lopsahtavat auki. Ehdin pruuata hevosen pysähdyksiin ja jätän ohjat tyttärelle. Onneksi kärryissä on mukana nailonköyttä, jonka saan pujoteltua länkien reikiin ja sidottua kiinni. Länget pysyvät yhdessä ja matka voi jatkua. Hevonen höyryää jo nyt.

Lastaan pienen lastin rikkoontuneita paaleja ja heittelen päälle muutaman ehjän paalin.

Lähdemme kotia kohti. Vähän mietityttää miten nailonköysi kestää matkan rasitukset, sillä vaikka lasti on kevyt, on keli niin raskas, että hevonen joutuu ponnistelemaan kärryjen edessä.

Viiri on oppinut aika hyväksi työpolleksi. Malttaa seisoakin jo kohtuullisen hyvin kuormaa lastatessa. Hevonen ja työrattaat on maallakin jo harvinainen näky. Monet tutut ja tuntemattomat tervehtivät ja katselevat meidän menoa. Palataan kotiin toista reittiä ja kuljetaan osan matkaan isolla valtatiellä. Kotiin päästään nailonköyden turvin ja Viiri pääsee villaviltin alla tarhaan heinäaterialle.

Tänään paikallisen perinteen mukaan heitetään "joulu sisään" eli "man kastar julen in". Lapset ja nuoret juoksevat hämärän turvin talojen oville ja hiipivät porstuaan ja heittävät kortin ja pienen pussukan herkkuja. Pamauttavat oven kiinni ja talon väki säntää perään ottamaan jouluntuojaa kiinni. Joulun tuojat pinkovat pakoon, ettei talon väki saisi kiinni ja selville kuka joulun toi. Ja talon väki kipittää minkä kintuistaan pääsee saadakseen selville joulun tuojan. Hämärän turvin kuitenkin jää usein selvittämättä jouluiset sanansaattajat.

Miten tuulivoiman kannattajasta tehdään vastustaja

Mustia myrskypilviä kertyy Vallgrundin taivaalle. Mieli kääntyy, ei kuin tuuliviiri, vaan myötätuulesta vastatuuleen ja tahtoo vääjäämättä ryhtyä taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Pieni ja mukava tuulivoimapuisto. Niin me luulimme. Saarellemme on suunnitteilla vihreää sähköä tuottavat myllyt, miten ympäristöystävällistä. HAH! Meitä huijattiin kuin mustalaisen hevosta.

Pikkuhiljaa todellisuus tunkeutuu tajuntaan todella MEGAvolteilla ja suunnitellun hävityksen koko laajuus paljastuu. EPV:n ylimielinen suunnitelma on sijoittaa 45 jättikokoista tuulivoimalaa 21 000 hehtaarin alalle. Sehän vie puoli saarta. Myllyjen korkeus on huikeasti enemmän kuin Raippaluodon sillan, joka sekin näkyy kaikkialle merelle lähisaaristossa. Jättimäinen voimalinja halkoisi kylät ja metsät ja siunaisi lähiympäristön säteilyllään.

Epv:n salamäyhkäinen maanvuokrauskampanja on vienyt täysin luottamukseni yhtiöön. Ihmisille on esitetty tonnin allekirjoitusrahaa sopimuksesta, jolla vuokraavat maansa 50 vuodeksi eteenpäin yhtiölle. Vuokrasummista en tarkalleen tiedä, mutta nekin ovat olleet isoja. Ihmisille on annettu vuorokauden miettimisaikaa ja evästetty, että jollet kirjoita nyt et saa mitään rahaa ja joudut kuitenkin vuokraamaan maasi.... Näin toimii siis iso sähköyhtiö Suomessa. Näin olen kuullut useammalta, joita on lievästi sanoen huijattu allekirjoittamaan. Naapurille ei saa sopimusta näyttää eikä muillekaan tahoille ja kiire oli! Kukaan allekirjoittaneista ei varmaan tiennyt, millaisesta suunnitelmasta on kyse. Tuskin olisivat maitaan vuokranneet. Minä en ainakaan. Kaikki eivät kuitenkaan taipuneet painostukseen. Hyvä niin.

Mikä suomalaisia riivaa? Miksei vihreää sähköä voi tuottaa oikeasti ympäristöystävällisesti? Miksi suunnitellun puiston pitää olla MEGA iso? En halua asua isojen voimalinjojen vaikutuksen piirissä, enkä uhrata arvokasta luontoa tälle projektilla. Pienen tuulivoimalan olimme ajatelleen rakentaa itsellemmekin.

Hevonen näyttää hevoselta

Hevonen, äes ja äestäjä. Tämä olisi ollut vielä 40 vuotta sitten tuttu näky pelloilla, nyt lähes sukupuuttoon kuollut. Yhden hevosvoiman vetämä äes.

On ne muuten olleet eri naisia ja hevosia, jotka ovat hehtaaritolkulla äestäneet peltoa. Hyvää treeniä hevoselle ja hevostytölle kuitenkin. Hiki tulee kummallakin. Pörri on ihanan rauhallinen äkeen edessä. Siinä missä Viiri hosottaa ja rytkyy aisoihin, Pörri tassuttaa tasaisesti ja jaksaa kuunnella mihin suuntaan oltiin menossa. Viiri on niin rivakka hevonen, että tohottaa itsensä hikeen jo ensi kierroksilla, Pörri kiskoo rauhassa ja hiki ei noru solkenaan.


Pörri talloo tasaseen peltoa ja minä perässä. Kierros toisensa jälkeen pilkotaan paakkuja ja tasataan maata. Pakostakin vertaa työtahtia traktoriin. Traktorilla olisi yhdellä hujauksessa perunapelto äestetty, hevosella aikaa vierähtää tovi ja toinenkin. Traktorissa kuulosuojaimet korvilla ei kuulee muuta kuin juuri ja juuri omat ajatuksensa ja haistaa polttiksen katkun. Hevosen perässä kulkiessa haistaa maan väkevän tuoksun ja kuulee elämän ympärillään ja keskustelee hevosen kanssa ohjilla ja äänellään. Lapsista on hauskaa istua äkeen painona hevosen lönkyttäessä edessä.
Pörrillä on talvivaljaista setolka irti. Hyvin käy homma ilmankin. Täytyy hommata näihin valjaisiin setolkka, kun olen luvannut ajeluttaa ihmisiä reellä.

Suomessa valjastetaan hevonen kesällä eri lailla kuin talvella. Ruotsissa käytetään vain suomalaisia kesävaljaita vastaavaa valjastusta. Länget siellä näyttää erilaisilta kuin meillä.

Lapset nauttivat hevosajelusta ja musta ihanan rentouttavaa katsella hevosen tasasta lönköttelyä kärryjen edellä.

Kaikenkarvaisia tarinoita

Ekosopin Jaana antoin mulle "Irti mun munista" rintamerkin, koska kanaseni ovat jälleen vetäneet mua 10-0. Naapurin Johnny informoi, että navetan edessä on kana tipujensa kanssa. Minä kun olin moitiskellut kanoja laiskoiksi munimaan. Ei vaan ne olivat ovelia. Jaanan tapaa toisinaan täältä http://www.ekosoppi.com/

Eilen oli aika tapahtumarikas päivä.
Aamulla onnistuin tunaroimaan traktorin peräkärryn jalan päälle niin, että en saanut jalkaa alta pois. Ei kovin miellyttävä kokemus, ainakaan kun on yksin pellolla jalka kärryn alla jumissa. En suosittele kokeilemaan tätä kotona.
Siirtelin niittosilppuria pellolta toiselle ja silloin joutuu irrottamaan kärryn perästä. Laitoin kärryn oman tukensa varaan odottamaan kunnes ajan silppurin uudelle lohkolle. Kun piti ottaa kärry perään, onnistuin pökkäämään sen maahan ja mun jalkapöydän päälle. Jalka ei liikkunut mihkään ja kärry painaa tyhjänäkin niin paljon ettei sitä käsin liikuta. Lopulta sain jalan saappaasta pois ja pääsin irti. Jalka ei tykännyt mankeloinnista, mutta selvisin turvotuksella ja jomotuksella.
Onneksi tuttu viljelijä sattui tuomaan ojan toiselle puolelle tukkeja ja nappasi kärryn aisan tukkikouralla tuelle takaisin ilman että edes ehdin pyytää apua. Olin jo kerennyt hakea toisen kärryn perään, kun jalan mankeloinut häkkikärry ei yksin riitä lampaiden heinälle.

Illalla piti ottaa pari uuhikaritsaa pellolta kiinni, kun ne oli myyty Kalajoelle. Tarkoitus oli treffata Katja Seinäjoella, jossa otan kyytiin uuden siitospässini ja annan Katjan kyytiin uuhet, jotka Katja toimittaa uuteen kotiinsa. Ensimmäiseksi kiinni saatu karitsa vietiin navettaan karsinaan odottamaan. Juuri kun isäntä pääsi takaisin laitumelle kuului terävä räsähdys. Karitsa oli loikannut navetan ikkunan läpi ja juoksi takaisin pellolle. Onneksi ei saanut vammoja. Otettiin kaveri sille kiinni ja pantiin ne hevoskoppiin odottelemaan iltaa. Lampaat ovat tosi paniikissa joutuessaan eroon laumasta. Kaksistaan olivat jo ihan rauhallisia.


Tässä on Ruuhijärven Tiitoffi, meidän uuhien uusi sulhanen. Tiitoffi on suomenlampaan 59. sukulinjaa ja sen sukulinjan viimeinen, joten toivottavasti se rakastaa tulisesti uuhiani niin saadaan sille lisää sukulaisia. Tiitoffi tuli meille Pudasjärven perukoilta Katjan kyydissä ja kävi kääntymässä Valkeakoskella ennen kuin Katja tiputti sen meidän kyytiin ja me päästettiin se karitsapässien kanssa laitumelle odottamaan työpestinsä alkua.

Kesyvariksen karu loppu

Enää ei aamuisin kukaan kurki keittiön ikkunasta sisään odottaen leivänpalasta. Tuntuu tyhjälle. Eikä pihalla kukaan loiki kengännauhoja nyppimään. Eikä varastoi lasten tavaroita katolle. Eikä palauta niitä nokassaan pihalle. Se on poissa. Surullista.

Yhtenä aamuna olin nuorimmaisen kanssa keittiössä, kun tyttö sanoi, että pihaan lensi joku iso, ruskea lintu. Samalla kun vilkaisin ikkunasta ulos, näin kun kanahaukka nappasi kesyvariksemme roskisten päältä. Haukka lensi varis kynsissään pois. Sen jälkeen ei Krääkkiä näkynyt. Toivoimme pitkään, että kanahaukka olisi lounastanut jonkin toisen variksen, eikä meidän Krääkkiä. Lapset itkivät silmät punaisina ja odotimme, että se tulla tupsahtaisi jostakin. Vaan ei.

Pidimme varismuisteloita ja keroimme toisillemme mitä kaikkea tuo hupsu varis oli kesän aikana tehnyt. Miten se lensikään sisään ikkunasta ja istui tuolinkarmilla. Tai kun se käveli muina miehinä ovesta sisälle ja krääkötti porstuassa. Niin ja senkin kerran muistimme, kun se istui pyykkitelineellä vintissä ja kakki poikien kalsarit likaisiksi. Miten se aluksi söi ja söi ja söi, melkein meidät konkurssiin. Miten me epäiltiin, että siitä kasvaakin sillä ruokamäärällä kotka eikä pikkuruinen varis. Miten hauska voi varis olla ja miten puuhakas.

Toivottavasti Krääkillä on hyvä olla siellä jossain, vaakkujen taivaassa.